Mitä aivoissasi tapahtuu, kun et tee mitään – ja miksi sillä on enemmän merkitystä kuin ehkä luulet?

Milloin olet viimeksi ollut tekemättä mitään? En tarkoita sitä, kun makasit sohvalla puhelin kädessä tai katsoit televisiota, tai edes sitä, kun lähdit kävelylle podcastia kuunnellen. En myöskään sitä, kun teit mindfulness- tai hengitysharjoitusta. Tarkoitan hetkeä, jolloin et kuluttanut mitään sisältöä, suorittanut tiettyä asiaa tai yrittänyt käyttää aikaasi jotenkin hyödyllisesti.

Tällaiset hetket ovat vähentyneet elämästämme melkein huomaamatta. Ennen kassajonossa vain odotettiin. Autolla ajettiin välillä ilman mitään kuunneltavaa, ja kävelylle lähdettiin ilman kuulokkeita. Nyt jo muutaman minuutin tyhjä hetki saa helposti käden hakeutumaan puhelimelle.

Päivämme ovat täynnä ulkopuolelta tulevaa informaatiota: sähköposteja, viestejä, uutisia, podcasteja, äänikirjoja, somea, sarjoja ja erilaisia sovelluksia. Tekoäly on tuonut tähän vielä uuden kerroksen. Se voi säästää meiltä valtavasti aikaa, mutta samalla voi kysyä, mitä teemme sillä vapautuneella ajalla. Syntyykö elämäämme todella enemmän tilaa ajatella, palautua ja vain olla, vai täytämmekö vapautuneen ajan uudella informaatiolla ja tekemisellä?

Default Mode Network – mitä mielessä tapahtuu, kun emme keskity mihinkään erityiseen?

Neurotieteessä tunnetaan Default Mode Network eli DMN, josta käytetään suomeksi nimityksiä oletustilaverkosto ja lepotilaverkosto. Kyse on useiden toisiinsa yhteydessä olevien aivoalueiden muodostamasta verkostosta, joka on yhdistetty erityisesti sisäisesti suuntautuneeseen ajatteluun.

DMN on yhdistetty tutkimuksissa muun muassa omaa itseämme koskevaan ajatteluun, muistoihin, tulevaisuuden kuvittelemiseen, muiden ihmisten näkökulmien pohtimiseen ja spontaaniin ajatusten vaeltamiseen. Stanfordin neurotieteen professori Vinod Menonin mukaan yksi DMN keskeisistä tehtävistä saattaa olla tämän erilaisen tiedon yhdistäminen kokonaisuuksiksi, joiden avulla tulkitsemme kokemuksiamme ja rakennamme käsitystä itsestämme ja ympäröivästä maailmasta.

Emme rakenna käsitystämme itsestämme ja elämästämme irrallisista tapahtumista. Yhdistämme nykyhetkeä siihen, mitä meille on aikaisemmin tapahtunut, mitä muistamme, mitä olemme oppineet, mitä asioiden uskomme tarkoittavan ja mitä odotamme tulevaisuudelta. Jos ystävä esimerkiksi vastaa viestiimme tavallista lyhyemmin, emme havaitse vain muutamaa ruudulla olevaa sanaa. Tulkintaan voivat sekoittua aikaisemmat kokemuksemme kyseisestä ihmisestä, omat ihmissuhdekokemuksemme, senhetkinen mielialamme ja se, mitä odotamme hänen vastauksensa tarkoittavan.

Me emme siis vain havaitse maailmaa sellaisena kuin se on, vaan tulkitsemme sitä koko ajan aikaisempien kokemustemme, muistojemme, uskomustemme ja odotustemme kautta.

Mieli rakentaa yhteyttä menneen, nykyisen ja tulevan välille

Yksi DMN kiinnostavista piirteistä on sen yhteys sekä autobiografiseen muistiin että tulevaisuuden kuvittelemiseen. Kun palaamme mielessämme johonkin aikaisempaan kokemukseen, emme välttämättä vain hae muistista tapahtumaa sellaisenaan. Muistelemme, mitä tapahtui, miltä se tuntui, mitä se meille merkitsi ja miten se liittyy siihen, mitä tiedämme nyt.

Samoja kokemuksia voidaan käyttää myös tulevaisuuden hahmottamiseen. Kun kuvittelemme tulevaa keskustelua, mietimme mahdollista muuttoa, pohdimme uutta työpaikkaa tai ennakoimme sitä, miltä jokin tuleva tilanne voisi tuntua, rakennamme mielessämme jotakin, mitä ei vielä ole tapahtunut. Siihen tarvitaan kuitenkin aineksia siitä, mitä jo tiedämme ja olemme kokeneet.

Tämä auttaa ymmärtämään myös sitä, miksi mielemme voi hiljaisessa hetkessä hypätä vuosien takaiseen tapahtumaan ja hetkeä myöhemmin ensi viikon suunnitelmiin. Menneen muistaminen ja tulevan kuvitteleminen eivät ole toisistaan täysin irrallisia toimintoja. Mieli käyttää aikaisempaa kokemusta yhtenä rakennusaineena sille, miten se tulkitsee nykyhetkeä ja hahmottaa sitä, mitä seuraavaksi voisi tapahtua.

Tällä on myös toinen puoli. Jos aikaisemmat kokemuksemme vaikuttavat siihen, millaisia merkityksiä annamme nykyhetkelle ja mitä odotamme tulevalta, kaikki mieleemme nouseva ei tietenkään ole puolueeton kuva todellisuudesta. Jos olemme esimerkiksi tottuneet odottamaan torjutuksi tulemista, saatamme huomata herkästi siihen viittaavia merkkejä myös tilanteissa, joissa toisen ihmisen käyttäytymiselle voisi olla monta muutakin selitystä. Oman mielen toiminnan huomaaminen voi siksi auttaa erottamaan toisistaan sen, mitä juuri nyt todella tapahtuu ja mitä oma historiamme saa meidät tilanteesta päättelemään.

Hiljaisessa hetkessä mielelle jää tilaa 

Kun emme jatkuvasti suuntaa huomiotamme ulkopuolelta tulevaan informaatioon, mielelle jää tilaa vaeltaa vapaammin. Silloin ajatukset voivat kulkea muistoihin, tulevaisuuteen, keskeneräisiin asioihin tai johonkin, mitä emme ole hetkeen edes ajatelleet.

Monelle on tuttu kokemus, jossa pitkään mietityn ongelman ratkaisu tulee yhtäkkiä mieleen suihkussa, kävelyllä tai kesken jonkin arkisen tekemisen. Samalla tavalla jokin aikaisemmin käyty keskustelu voi palata mieleen ja näyttäytyä uudessa valossa. Emme ole tietoisesti yrittäneet ratkaista tai ymmärtää asiaa juuri sillä hetkellä, mutta mieli on yhdistellyt aikaisempia kokemuksia, muistoja ja tietoa uudella tavalla.

Spontaania ajattelua koskevissa tutkimuksissa on havaittu, että tällainen ajatusten liikkuminen muistojen, tulevaisuuden kuvittelun ja erilaisten mielleyhtymien välillä on osa aivojen normaalia toimintaa. DMN osallistuu tähän yhdessä muiden aivoverkostojen kanssa.

DMN:stä puhutaan joskus tavalla, joka saa sen kuulostamaan erilliseltä järjestelmältä, joka vain “kytkeytyy päälle” tekemättömyyden aikana. Todellisuudessa aivojen toiminta on paljon monimutkaisempaa. DMN toimii vuorovaikutuksessa muiden verkostojen kanssa, ja myös spontaani ajattelu syntyy niiden yhteistoiminnasta. Tekemättömyys ei siis tarkoita yhtä tiettyä aivojen tilaa, vaan huomion ja aivotoiminnan painopiste voi muuttua sen mukaan, mitä teemme ja mihin mielemme suuntautuu.

Jos täytämme lähes jokaisen vapaan hetken uudella informaatiolla, tällaiselle vapaalle ajatusten vaeltelulle jää yksinkertaisesti vähemmän tilaa. Emme tietenkään tarvitse jokaiseen hiljaiseen hetkeen oivallusta tai uutta ideaa. Olennaisempaa on, että annamme välillä omalle mielellemme mahdollisuuden ajatella ilman, että määrittelemme sille valmiiksi, mihin sen pitäisi juuri sillä hetkellä keskittyä.

Ajatusten vaeltelussa on kiinnostavaa myös se, ettemme yleensä päätä etukäteen, mihin ajatuksemme seuraavaksi menee. Kesken suihkun mieleen saattaa palautua aamulla käyty keskustelu. Kävelyllä muistamme asian, jonka luulimme jo unohtaneemme. Joskus mieleen tulee ratkaisu ongelmaan, jota emme juuri sillä hetkellä edes yrittäneet ratkaista.

Spontaani ajattelu voi siis tuoda esiin asioita, jotka eivät pääse samalla tavalla huomioomme silloin, kun keskitymme jatkuvasti ulkopuolelta tulevaan informaatioon tai suoritamme jotakin tehtävää. Se ei tarkoita, että jokainen mieleen nouseva ajatus olisi tärkeä tai että sitä pitäisi alkaa analysoida. Mieli tuottaa jatkuvasti myös täysin arkisia, sattumanvaraisia ja merkityksettömiä ajatuksia.

Mutta toisinaan huomaamme palaavamme yhä uudelleen samaan asiaan. Jokin päätös mietityttää, keskustelu vaivaa, idea alkaa hahmottua tai huomaamme ajattelevamme omaa elämäämme tavalla, jolle kiireen keskellä ei ole ollut tilaa. Juuri tällaisissa hetkissä tekemättömyyden merkitys alkaa ulottua paljon pidemmälle kuin siihen, olemmeko hetken tehokkaita vai emme.

Tekemättömyys voi tehdä näkyväksi myös sen, mitä emme ole huomanneet

Kun ulkopuolinen ärsyketulva hetkeksi vähenee, saamme paremman mahdollisuuden huomata, millaisia ajatuksia, tunteita ja kehollisia kokemuksia meissä jo on. Saatamme huomata murehtivamme huomista, palaavamme mielessämme vanhaan keskusteluun tai arvostelevamme itseämme tai muita. Saatamme huomata olevamme paljon väsyneempiä kuin olemme halunneet itsellemme myöntää. Ehkä kehossa on jännitystä, jota emme kiireessä ole huomioineet, tai jokin ihmissuhteessa painaa enemmän kuin olemme halunneet myöntää.

Tässä on mielestäni yksi tärkeä ero. Kaikki tekeminen tai puhelimeen tarttuminen ei tarkoita, että yrittäisimme välttää jotakin. Usein kyse on vain opitusta tavasta, joka on toistunut niin monta kertaa, että teemme sen lähes automaattisesti. Toisinaan jatkuvalla tekemisellä tai uuden ärsykkeen etsimisellä voi kuitenkin olla myös toinen tehtävä: se voi auttaa säätelemään omaa oloa. Näihin kahteen tilanteeseen on järkevää suhtautua eri tavoin, ja palaan tähän vielä kirjoituksen lopussa.

Aivot tarvitsevat aikaa myös tiedon käsittelyyn

Kun opimme jotakin uutta, aivojen työ jatkuu vielä sen jälkeen, kun olemme sulkeneet kirjan, podcast on loppunut tai kokous päättynyt. Uuden tiedon vakiintumista muistiin kutsutaan konsolidaatioksi, ja tutkimuksissa on havaittu, että rauhallinen hetki oppimisen jälkeen voi auttaa muistamaan opitun myöhemmin paremmin.

Tämä tutkimus ei ole sama asia kuin DMN-tutkimus, mutta se tuo tekemättömyyden tarkasteluun toisen olennaisen näkökulman. Uuden informaation vastaanottaminen ja sen käsitteleminen eivät ole sama asia. Se, että olemme kuulleet jotakin, lukeneet siitä tai jopa ymmärtäneet sen hetkellisesti, ei vielä tarkoita, että asia olisi vakiintunut muistiimme tai yhdistynyt aikaisempaan tietoomme.

Nykyisessä informaatiotulvassa tällaista tilaa ei välttämättä synny itsestään. Podcastin jälkeen avaamme sähköpostin, kokouksesta siirrymme seuraavaan ja artikkelista someen. Vastaanotamme helposti uutta tietoa lähes tauotta.

Tämä on aika kiinnostava ristiriita. Meillä on enemmän pääsyä tietoon kuin koskaan aikaisemmin, ja voimme käyttää suuren osan päivästä oppimiseen, kuuntelemiseen ja lukemiseen. Silti uuden informaation määrän lisääminen ei automaattisesti tarkoita, että ymmärryksemme lisääntyisi samassa suhteessa.

Ehkä olennaista ei siis ole vain se, kuinka paljon opimme uutta, vaan annammeko oppimillemme asioille myös aikaa tulla käsitellyiksi ja yhdistyä siihen, mitä jo tiedämme ja olemme kokeneet.

Jos kuuntelemme koko ajan muita, milloin kuuntelemme itseämme?

Meillä on nykyään valtavasti mahdollisuuksia kuunnella asiantuntijoita, tutustua uusiin näkökulmiin ja haastaa omia käsityksiämme. Se on hieno asia. Mutta kaiken vastaanottamisen rinnalla tarvitsemme myös tilaa omalle ajattelullemme.

Ajattelen, että tässä on yksi nykyisen informaatiokulttuurin vähemmän puhutuista puolista. Voimme käyttää suuren osan vapaa-ajastamme erittäin laadukkaaseen sisältöön ja silti viettää hämmästyttävän vähän aikaa omien ajatustemme kanssa. Kyse ei siis ole vain siitä, kulutammeko “hyvää” vai “huonoa” sisältöä. Myös erinomainen podcast, kiinnostava kirja tai hyödyllinen video suuntaa huomiomme jonkun toisen valitsemaan aiheeseen ja jonkun toisen ajatuksiin.

Jos jokainen tyhjä hetki täyttyy sillä, mitä joku muu on ajatellut, kirjoittanut, kuvannut tai meille suositellut, omalle ajattelulle jää helposti yllättävän vähän tilaa. Siksi tekemättömyys ei ole vain informaation puuttumista. Se voi olla yksi niistä harvoista hetkistä, jolloin emme ota vastaan valmista sisältöä vaan annamme oman mielemme päättää, mihin se seuraavaksi menee. Tärkeää on pohtia:

Mitä minä tästä ajattelen? Mitä tämä herättää minussa? Mikä tuntuu omalta ja mikä ei? Mitkä ovat omat arvoni? Mikä elämässäni toimii ja mikä ei? Mitä kohti olen menossa, ja onko se sama asia kuin se, mitä kohti todella haluan mennä?

Mitä tästä voi viedä omaan arkeen?

Puhelimeen tarttumisessa tai jatkuvassa tekemisessä voi yksinkertaisesti olla kyse paljon toistetusta ja vähitellen automatisoituneesta tavasta. Kun olemme satoja tai tuhansia kertoja täyttäneet pienen odotushetken avaamalla puhelimen, alamme helposti tehdä sen lähes huomaamattamme.

Toisinaan samalla käyttäytymisellä voi kuitenkin olla myös toinen tehtävä; jatkuva tekeminen, kuunteleminen, selaaminen tai uuden informaation etsiminen voivat olla tapoja säädellä omaa oloa. Huomion suuntaaminen muualle voi helpottaa hetkellisesti esimerkiksi levottomuutta, huolta, yksinäisyyttä tai muuta epämukavaa tunnetta.

Siksi olennaista ei ole olettaa, mistä oma tapa johtuu, vaan kiinnostua siitä. Mitä tapahtuu juuri ennen kuin tartun puhelimeen tai alan etsiä itselleni tekemistä? Onko kyse vain tutuksi muodostuneesta automaatiosta vai huomaisinko ajatuksissani, tunteissani tai kehossani jotakin, jonka äärelle minun olisi hyvä hetkeksi pysähtyä?

Kun ymmärrämme paremmin omien tapojemme taustalla olevia syitä, meille syntyy enemmän valinnanvaraa. Jos kyse on opitusta automaatiosta, voimme alkaa tietoisesti muuttaa sitä. Jos taas huomaamme käyttävämme jatkuvaa tekemistä oman olomme säätelyyn, voimme opetella säätelemään oloamme joustavammin ja kasvattaa kykyämme olla erilaisten ajatusten, tunteiden ja kehollisten kokemusten kanssa.