Väärä konsensus – tunnetko tämän ajatteluusi vaikuttavan ajatusharhan?

Meillä kaikilla on käsitys siitä, mikä on normaalia.

Osa käsityksistämme perustuu tietoisiin arvoihin ja valintoihin, mutta suuri osa siitä, mitä pidämme tavallisena ja itsestään selvänä, on muotoutunut vähitellen elämämme aikana. Perhe, ihmissuhteet, kulttuuri ja ympäristö vaikuttavat siihen, millaisena opimme näkemään maailman ja miten ajattelemme ihmisten yleensä toimivan. Siksi emme välttämättä huomaa, kuinka paljon oma käsityksemme normaalista perustuu juuri siihen maailmaan, jossa itse olemme kasvaneet ja eläneet.

Oma normaali ei välttämättä ole muiden normaali

Psykologiassa tunnetaan ilmiö nimeltä väärän konsensuksen vaikutus (false consensus effect). Sillä tarkoitetaan taipumustamme yliarvioida sitä, kuinka yleisiä omat mielipiteemme, valintamme, mieltymyksemme ja toimintatapamme ovat muiden ihmisten keskuudessa.

Emme tietenkään kuvittele kaikkien olevan samanlaisia kuin me, mutta arjessa saatamme huomaamattamme olettaa ja odottaa, että muut ihmiset jakavat automaattisesti käsityksemme siitä, miten eri tilanteissa kuuluu toimia.

Tällaiset oletukset eivät yleensä aiheuta ongelmia niin kauan kuin ympärillämme olevat ihmiset sattuvat ajattelemaan suunnilleen samoin. Hankaluuksia tulee silloin, kun eivät ajattele.

Kaksi ihmistä, kaksi aivan erilaista normaalia

Tällaiset erilaiset käsitykset siitä, mikä on normaalia ja itsestään selvää, voivat aiheuttaa parisuhteessa yllättävän paljon kitkaa; moni katsoo puolisoaan vielä vuosienkin yhdessäolon jälkeen aidosti ihmeissään: "Miksi ihmeessä hän toimii noin? Miten hän ei ymmärrä tätä?" Kumpikin voi pitää omaa tapaansa niin luonnollisena ja normaalina, ettei voi ymmärtää, kuinka joku ei olisi asiasta samaa mieltä.

Listaan tähän arjessa usein toistuvia ja monia suhteita hiertäviä asioita, joita lukiessasi voit itsekin pohtia kuinka moni niistä on sinullekin tuttu: Toinen kaipaa konfliktin jälkeen aikaa rauhoittua ja haluaa palata asiaan myöhemmin, kun taas toiselle on itsestään selvää, että asia selvitetään heti. Toinen haluaa suunnitella yhteiset menot hyvissä ajoin, toinen sopii asioita spontaanisti. Toinen ajattelee rakkauden näkyvän siinä, että arjen vastuut hoidetaan yhdessä, kun taas toinen kaipaa sanoja, kosketusta ja yhteistä aikaa. Toinen on tottunut siihen, että läheiset voivat poiketa kylään spontaanisti ja ilman erillistä sopimista, kun taas toinen haluaa tietää vierailuista etukäteen ja sopia niistä yhdessä. Toinen ajattelee, että viikonloput vietetään pääasiassa yhdessä perheen kanssa, toiselle on tärkeää, että viikonloput ovat nimenomaan itsekseen oloa ja akkujen lataamista yksin. Toinen pitää normaalina sitä, että työviesteihin vastataan tarvittaessa myös illalla, kun taas toiselle on tärkeää, että työpäivän päätyttyä työasiat saavat odottaa seuraavaan päivään.

Kuinka moni näistä kuulosti tutulta? Ja mitä muita esimerkkejä mieleesi heräsi?

Ongelmahan ei välttämättä ole kummassakaan tavassa, vaan ongelma syntyy silloin, kun kumpikaan ei tunnista omaa käsitystään vain omaksi käsityksekseen.

Erilaisuudesta tulee vääränlaisuutta

Kun oma tapa tuntuu ainoalta normaalilta ja toisen tapa näyttää poikkeavalta, huonolta tai väärältä, on erilaisuutta vaikeampi lähestyä uteliaasti ja pyrkimyksenä ymmärtää. Sen sijaan käytämme keskustelun tyypillisesti siihen, että yritämme taivuttaa toisen näkemään asian samalla tavalla kuin me: ymmärtämään, miksi meidän tapamme toimia on järkevä, miksi meidän odotuksemme on kohtuullinen ja miksi hänen pitäisi toimia toisin. Moni varmastikin tunnistaa tilanteen, jossa kaksi osapuolta jankkaa loputtomiin omaa näkemystään, joskus ääntään korottaen, koska "tokihan toinen muuttaisi mielipiteensä, jos vain oikeasti kuuntelisi ja ymmärtäisi mitä tarkoitan".

Mistä käsitys normaalista syntyy?

Käsityksemme siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat ja miten he toimivat, eivät synny tyhjästä; oma koettu elämämme tarjoaa meille todisteita siitä.

Ystävämme eivät kuitenkaan ole satunnaisesti valittu otos ihmisistä. Olemme usein päätyneet läheisiksi sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa jaamme jotakin: työskentelemme tietyissä ympäristöissä, asumme tietyillä alueilla ja vietämme aikaa tietyissä yhteisöissä. Näemme siis ympärillämme tavallista enemmän ihmisiä, joiden arvot, elämäntavat ja käsitykset muistuttavat omiamme, ja samalla huomattavasti vähemmän niitä, jotka elävät ja ajattelevat aivan toisin. Oma lähipiirimme voi siksi antaa meille vääristyneen kuvan siitä, kuinka yleisiä omat tapamme ja näkemyksemme todellisuudessa ovat.

Myös verkossa näkemämme maailma on valikoitunut. Seuraamme tietynlaisia ihmisiä, ja alustat oppivat nopeasti, minkälainen sisältö saa meidät pysähtymään. Jos lähes kaikki ympärilläni elävät suunnilleen samalla tavalla kuin minä, minulla on siis aivan todellinen kokemus siitä, että tämä on tavallista.

Mutta oma tuttavapiiri ei ole väestötutkimus eikä oma somevirta ole ikkuna siihen, mitä ihmiset yleensä ajattelevat.

Kun vertaamme omaa elämäämme muiden elämään

Väärän konsensuksen vaikutus ei vaikuta vain siihen, miten kohtaamme muita. Käsityksemme muista ihmisistä muodostaa myös vertailukohdan omalle elämällemme.

Jos ympärilläni näyttää siltä, että kaikkien muiden perheet viettävät paljon aikaa yhdessä, voin alkaa ihmetellä omaa perhettäni. Jos kuvittelen muiden parisuhteiden olevan huomattavasti tiiviimpiä kuin omani, voin alkaa epäillä, onko suhteessani jotakin vialla. Jos työympäristössäni lähes kaikki tekevät pitkiä päiviä, voin alkaa pitää omaa kuormitustani normaalina. Jos taas kuvittelen muiden olevan jatkuvasti aktiivisia, sosiaalisia ja aikaansaavia, oma rauhallisempi elämä voi alkaa näyttää minusta vähemmän arvokkaalta – vaikka itse voisin parhaiten juuri siten.

Silloin emme enää erehdy vain siitä, millaisia muut ihmiset ovat – saatamme virheellisesti alkaa arvioida omaa elämäämme toista vertailukohtaa vasten, jolla voi olla yhteys siihen, kuinka tyytyväisiä olemme omaan elämäämme.

Kun omista odotuksista tulee itsestäänselvyyksiä

Ihmissuhteissa on mahdotonta välttää odotuksia. Eikä tarvitsekaan. Meillä on, ja saa olla arvoja, tarpeita, rajoja ja käsityksiä siitä, millaisissa suhteissa haluamme elää. Mutta niiden kanssa on huomattavasti helpompi tulla toimeen, kun tunnistamme niitä, ja keskustelemme niistä avoimesti, uteliaana ja pyrkimyksenämme ymmärtää toista henkilöä ja hänen tarpeitaan.

“Minulle on tärkeää, että pidämme paljon yhteyttä” avaa keskustelun. “Kaikkihan nyt pitävät läheisiinsä yhteyttä” käytännössä sulkee sen. Ensimmäisessä kerron toiselle jotakin itsestäni. Jälkimmäisessä olen jo määritellyt, mikä on normaalia, ja toisen tehtäväksi jää joko mukautua siihen tai puolustaa omaa tapaansa.

Tämä ero voi näyttää pieneltä, mutta vuorovaikutuksessa ja ihmissuhteissa se on valtava.

Miten kaiken tämän erilaisuuden kanssa sitten eletään?

Erilaisuuden hyväksyminen kuulostaa teoriassa kauniilta, mutta käytännössä se ei ole aina helppoa. Varsinkaan silloin, kun toisen tapa toimia osuu suoraan johonkin, mikä on itselle tärkeää. Jos toinen tarvitsee paljon omaa aikaa ja toinen läheisyyttä, toinen haluaa puhua konfliktin heti loppuun ja toinen tarvitsee ensin etäisyyttä, kyse ei ole vain kiinnostavasta erilaisuudesta. Kaksi aivan todellista tarvetta voivat olla samaan aikaan ristiriidassa keskenään.

Silloin ratkaisu ei yleensä ole se, että toisen pitäisi vain hyväksyä toisen tapa – eikä myöskään se, että jommankumman pitäisi muuttua samanlaiseksi kuin toinen. Usein meidän täytyy tehdä jotain paljon arkisempaa: kertoa toiselle, mikä meille on tärkeää ja miksi, kuunnella mitä hän tarvitsee, neuvotella käytännöistä, joustaa välillä itse ja pyytää välillä toista tulemaan vastaan. Joskus joudumme myös hyväksymään sen epämukavan tosiasian, ettei kahden erilaisen ihmisen suhteessa kumpikaan voi aina saada kaikkea juuri niin kuin itse haluaisi, ainakaan joka hetkessä.

Monesti kyse ei ole siitä, etteikö toisen tapa joskus ärsyttäisi, hämmentäisi tai tuntuisi käsittämättömältä, vaan siitä, ettei erilaisuudesta tarvitse tehdä todistetta toisen viallisuudesta – "voin pitää omaa tarvettani tärkeänä ja samalla ymmärtää, että myös toisella on omansa".

Sama koskee sitä, miten vertaamme omaa elämäämme muiden elämään. Läheisen parisuhteen ei tarvitse näyttää samalta kuin ystäväni parisuhde. Hyvä perhesuhde ei välttämättä edellytä päivittäistä yhteydenpitoa. Minun ei tarvitse haluta samaa työltäni kuin kollegani. Elämässäni ei välttämättä ole mitään korjattavaa vain siksi, ettei se vastaa käsitystäni siitä, miten “useimmat ihmiset” elävät.

Voisiko olla niin, että tärkeämpää kuin olla samaa mieltä, on oppia ymmärtämään, että toinen voi nähdä ja kokea saman asian aivan eri tavalla – eikä kumpikaan silti välttämättä ole väärässä. Hyvässäkään suhteessa emme aina ymmärrä toisiamme, mutta voimme silti opetella kohtaamaan toisia rauhallisesti ja hyväksyvästi, uteliaana ja halukkaana ymmärtämään ja valmiina kuuntelemaan. Parisuhteessa ei tarvitse ajatella, tuntea tai toimia samalla tavalla. Tärkeämpää on, että suhteessa on tilaa molemmille – ja että erilaisuuden keskellä pystymme edelleen näkemään toisemme ihmisinä, emme ongelmina, jotka pitäisi korjata.