Stressi kuuluu elämään; kun edessä on tärkeä neuvottelu, tiukka deadline, vaikea päätös tai muu tavallista enemmän vaativa tilanne, keho ja mieli valmistautuvat vastaamaan siihen. Vireystila nousee, tarkkaavaisuus terävöityy ja käytettävissä on hetkellisesti enemmän energiaa. Kun vaativa tilanne on ohi, elimistö voi palata vähitellen tavanomaiseen vireystilaansa.

Pitkittyneessä stressissä kuormitus jatkuu pitkään tai uusia vaatimuksia tulee niin tiheästi, ettei keho ja mieli ehdi palautua niiden välillä. Vähitellen vaikutukset voivat alkaa näkyä esimerkiksi unessa, keskittymisessä, muistissa, mielialassa, kehollisena jännittyneisyytenä tai siinä, että palautuminen vie aikaisempaa enemmän aikaa.

Pitkittynyt stressi ei kuitenkaan tarkoita, että toimintakyky välttämättä heikkenisi heti. Voit nukkua huonosti ja nousta silti kuudelta treenaamaan. Voit hoitaa vaativan työpäivän, tehdä päätöksiä, johtaa muita ja saada paljon aikaan. Työpäivän jälkeen tapaat ystäviä, käyt harrastuksissa ja hoidat perheen asioita. Lupaat järjestää lasten koulutapahtumaa, osallistut yhdistyksen toimintaan tai otat hoitaaksesi vielä jonkin muun asian – koska tiedät pystyväsi siihen. Iltapäivällä saatat hakea lisää vireyttä kahvista tai jostakin nopeasti energiaa antavasta välipalasta. Vapaahetkellä selaat ehkä somea tai kuuntelet podcastia.

Eikä missään näissä toimissa itsessään ole mitään ongelmallista; olennaisempaa on tunnistaa oman kehon ja mielen tila, ja kuinka paljon päivään ja viikkoon jää aikaa palautumiselle, jolloin niiden ei tarvitse vastata seuraavaan tehtävään tai ärsykkeeseen. Moni ei edes tunnista olevansa stressaantunut, varsinkin jos tällainen tahti on ollut ”normipäivä” jo pitkään. Hyvä toimintakyky ei kuitenkaan sulje pois pitkittynyttä stressiä. Se, että pystyt tekemään paljon, ei tarkoita, että ehdit palautua kaikesta siitä, mitä teet. Ja miksi tästä on tärkeä olla tietoinen? Koska keho kestää aikansa, kunnes alkaa varoittamaan pienillä oireilla, ja jos emme niitä kuuntele, saatamme joutua maksamaan kovempaa hintaa isompien oireiden muodossa.

Mikä sitten on toiminnallinen jäätyminen?

Toiminnallinen jäätyminen (functional freeze) on noussut vasta viime vuosina näkyväksi somessa, vaikka sitä on käytetty somaattisessa ja traumainformoidussa työskentelyssä jo pitkään. Termi ei kuitenkaan ole virallinen diagnoosi eikä tutkimuksessa vakiintunut oireyhtymä.

Sana jäätyminen antaa helposti väärän mielikuvan. Tutkimuksissa tunnistetaan uhkatilanteisiin liittyviä jäätymisreaktioita sekä äärimmäiseen uhkaan liittyvää voimakasta, tahdosta riippumatonta liikkumattomuutta. Ne eivät kuitenkaan ole sama asia kuin toiminnallinen jäätyminen, jolla kuvataan nimenomaan tilannetta, jossa ihminen jatkaa työskentelyä, treenaamista, vastuun kantamista ja vaativan arjen hoitamista.

Toiminnallisella jäätymisellä kuvataan kokemusta, jossa henkilö kykenee edelleen toimimaan aktiivisesti, mutta ei välttämättä tunnista omaa väsymystään, tunteitaan, tarpeitaan tai kehon viestejä. Myös läsnäolon kokemus tai yhteys läheisiin ihmisiin voi tuntua erilaiselta. Henkilö ei siis ole lamaantunut, vaan päinvastoin; hän voi työskennellä paljon, treenata tavoitteellisesti, kantaa vastuuta ja näyttää ulospäin hyvin toimintakykyiseltä äidiltä, vaimolta, johtajalta jne.

Tämä tulee näkyväksi usein vasta vuosien tai vuosikymmenien jälkeen, kun keho antaa periksi ja esiin tulee erilaisia oireita, ja lopulta tapahtuu ns. romahdus.

Onko kyse uudesta ilmiöstä vai vanhasta asiasta uudella nimellä?

Toiminnallinen jäätyminen tarjoaa yhden tavan jäsentää tiettyä kokemusta, mutta osa siihen liitetyistä ilmiöistä tunnetaan psykologiassa ja psykiatriassa jo entuudestaan.

Yksi kiinnostava käsite on tunteen eristäminen (isolation of affect). Sillä tarkoitetaan psykologista suojautumisen tapaa, jossa henkilö pystyy puhumaan vaikeastakin tapahtumasta, ajattelemaan sitä ja jatkamaan toimintaansa ilman, että tapahtumaan liittyvä tunne tulee hänelle samalla tavalla koettavaksi. Henkilö voi esimerkiksi tietää olleensa surullinen, peloissaan tai loukkaantunut ja osata kertoa tapahtuneesta hyvinkin tarkasti, mutta tunne itsessään ei tunnu kehossa tai kosketa tunnetasolla. Tämä voi olla mielen tapa suojata meitä silloin, kun kaiken tapahtuneeseen liittyvän tunteminen olisi liian kuormittavaa. Tunne ei siis välttämättä ole kadonnut; se voi edelleen olla olemassa, vaikka henkilö ei juuri siinä hetkessä pysty tavoittamaan ja tuntemaan tilanteeseen liittyviä tunteita, tuntemuksia ja tunnetiloja.

Toinen näkökulma löytyy opitun avuttomuuden (learned helplessness) tutkimuksesta. Sillä kuvataan ilmiötä, jossa pitkään jatkunut kokemus siitä, ettei omalla toiminnalla pysty vaikuttamaan tilanteeseen, voi muuttaa sitä, miten ihminen myöhemmin reagoi mahdollisuuksiinsa vaikuttaa. Aloitteellisuus ja yritys muuttaa tilannetta voivat vähentyä silloinkin, kun vaikuttamisen mahdollisuuksia myöhemmin olisi.

Miten polyvagaaliteoria liittyy toiminnalliseen jäätymiseen?

Toiminnallisen jäätymisen käsitettä on hankala ymmärtää ilman polyvagaaliteoriaa, sillä suuri osa siitä, miten siitä somaattisessa traumatyöskentelyssä puhutaan, pohjautuu tähän teoriaan.

Yksinkertaistettuna polyvagaaliteoria pyrkii selittämään, miten autonominen hermosto säätelee toimintaamme turvallisuuden ja uhan kokemusten yhteydessä. Teoriassa kuvataan turvallisuuteen ja sosiaaliseen yhteyteen liittyvää säätelyä, toimintaan valmistavaa mobilisaatiota sekä voimakkaampaan uhkaan yhdistettyä vaimentumista ja immobilisaatiota. Toiminnallista jäätymistä kuvataan tässä viitekehyksessä usein tilanteena, jossa aktiiviseen toimintaan yhdistyy samanaikaisesti jäätymiseen tai lamaantumiseen liitettyjä piirteitä. Tästä tulee myös tuttu vertaus kaasun ja jarrun painamisesta yhtä aikaa.

Polyvagaaliteoria on vaikuttanut paljon somaattiseen trauma- ja terapiatyöskentelyyn, mutta sen tieteellisestä perustasta käydään edelleen keskustelua. Teoriaan on kohdistettu kritiikkiä erityisesti sen evoluutiota, kiertäjä- eli vagushermon toimintaa ja tiettyjä fysiologisia oletuksia kohtaan. Teorian puolustajat ovat puolestaan vastanneet kritiikkiin ja katsovat, että osa vastaväitteistä perustuu teorian yksinkertaistamiseen tai sen nykyisten väitteiden virheelliseen tulkintaan.

Siksi polyvagaaliteoriaa ei ole perusteltua esitellä kiistattomana biologisena faktana, mutta keskustelua ei myöskään voi tiivistää yksinkertaisesti siihen, että teoria olisi kumottu. Ja mikä olennaista: käytännön työssä sen tarjoama tapa hahmottaa vireystilaa, turvallisuuden kokemusta ja suojautumisen tapoja, on monien terapeuttien käytännön kokemusten mukaan ollut hyödyllinen.

Pitkittynyt stressi ja toiminnallinen jäätyminen – mikä ero niissä siis on?

Pitkittyneessä stressissä keskeistä on pitkään jatkunut kuormitus suhteessa palautumiseen. Ihminen voi säilyttää hyvän toimintakykynsä pitkään, mutta kuormituksen vaikutukset alkavat vähitellen näkyä kehossa, mielessä tai molemmissa.

Toiminnallinen jäätyminen on ennemminkin tila, jossa henkilö ei välttämättä tunnista omaa väsymystään, tunteitaan, tarpeitaan ja kehon viestejä tai millainen merkitys jatkuvalla aktiivisuudella on hänen ololleen. Kyse on usein siitä, että jatkuva tekeminen auttaa säätelemään tiettyjä tunteita ja ylläpitämään vireystilaa.

Eroa voi siis lähestyä kahden kysymyksen kautta: kuinka paljon elämässä on kuormitusta suhteessa palautumiseen, ja mitä tapahtuu omalle ololle silloin, kun tekeminen vähenee?

Kun pysähtyminen ei tunnukaan palautumiselta

Kun henkilön keskeinen ongelma on pitkään jatkunut liian suuri kuormitus suhteessa palautumiseen, kuormitusta täytyy tarkastella konkreettisesti. Työmäärää, vastuuta, unta, rajoja, palautumista ja elämäntilannetta ei voi korvata millään yksittäisellä hermoston harjoitusmenetelmällä. Tässä kohtaa en voi olla mainitsematta, että aito vakauttaminen on laaja kokonaisuus – paljon muutakin kuin yksittäisiä vagushermoon vaikuttamiseen tähtääviä harjoituksia, joita somessa näkee.

Jos tekemiseen liittyy myös oman olon ja tunteiden säätelyä, pelkkä ”rauhoitu, hidasta ja lepää enemmän” on usein liian yksinkertainen ja täysin turha ohje, jonka henkilö ohittaa sujuvasti: hän lukee näitä somessa, mutta jatkaa skrollausta, koska ne eivät resonoi hänen oman tarpeensa eivätkä ainakaan hänen käsityksensä kanssa siitä, mikä olisi aito tavoite ja kuinka se saavutettaisiin.

Somaattisessa työskentelyssä tällaisia kokemuksia lähestytään eri tavalla. Tarkoituksena ei ole viedä pois henkilön toimivia tapoja tai tehdä aktiivisuudesta ongelmaa, vaan oppia tunnistamaan paremmin, mitä kehossa ja mielessä tapahtuu ja mitä tarpeita taustalla on. Tietoisen hyväksynnän myötä myös mahdollisuus toimia eri tavoin eri tilanteissa lisääntyy. Juuri tästä syystä pitkittyneen stressin ja toiminnallisen jäätymisen erolla on merkitystä myös työskentelyn kannalta: erilaiset tilanteet tarvitsevat erilaista tarkastelua.

Kun toimintatapa tuntuu vain omalta persoonallisuudelta

Paljon aikaansaava ihminen usein ajattelee olevansa kunnianhimoinen, itsenäinen, tehokas, vastuullinen ja hyvä toimimaan paineen alla.

Ja ehkä hän onkin.

Kunnianhimoa, aktiivisuutta tai itsenäisyyttä ei olekaan syytä alkaa automaattisesti selittää stressillä, traumalla tai suojautumisella. Kiinnostavampaa on pohtia sitä, kuinka paljon henkilöllä on valinnanvaraa eli vapautta valita oma toimintansa.

Voitko tehdä paljon ja myös levätä silloin, kun tarvitset lepoa? Voitko olla itsenäinen ja ottaa vastaan apua? Voitko treenata tavoitteellisesti ja muuttaa suunnitelmaa, jos olet nukkunut huonosti? Voitko antaa jonkun muun kantaa vastuuta? Voitko olla tekemättä ilman, että sinun täytyy nopeasti löytää jotakin uutta tehtävää?

Jos huomaat, että sinun on vaikea toimia toisin silloinkin, kun tiedät nykyisen tavan kuluttavan sinua, silloin kannattaa kiinnostua siitä, miksi.

Tekeminen on voinut tuoda turvaa, kontrolli lisätä ennakoitavuutta ja itsenäisyys on voinut suojata pettymyksiltä. Suorittaminen on voinut tuoda hyväksyntää, onnistumisen kokemuksia tai tunnetta omasta minäpystyvyydestä ja itsen arvosta. Tarkoitus ei ole päästä näistä puolista eroon. Ne tulee ensin tunnistaa ja sitten ymmärtää ja hyväksyä. Kun omaa toimintaa näkee selvemmin, sen ympärille voi vähitellen syntyä enemmän valinnanvaraa.

Ihminen on enemmän kuin yksi selitysmalli

Huono uni, kova työtahti, kofeiinin tarve, runsas treenaaminen, väsymys tai vaikeus rauhoittua voivat liittyä moniin erilaisiin asioihin ja tilanteisiin. Taustalla voi olla jo ihan fyysisiä asioita kuten hormonaalisia muutoksia, fyysinen sairaus tai ravitsemukseen liittyviä puutostiloja.

Samaa kokemusta tuleekin tarkastella kehon, mielen ja psyyken kautta. Stressi ja palautuminen kertovat yhdestä osasta kokonaisuutta, autonomisen hermoston toiminta toisesta. Tunteet, opitut toimintatavat, ihmissuhteet, aikaisemmat kokemukset ja nykyinen elämäntilanne tuovat mukaan omat näkökulmansa. Ihminen on kokonaisuus, ja samaa ilmiötä voi – ja mielestäni tuleekin – tarkastella monesta eri näkökulmasta, jotta ymmärrämme paremmin, mistä juuri kyseisen henkilön tilanteessa on kyse.

Miten tunnistaa mistä on kyse

Kiinnostava kysymys onkin se, millainen suhde henkilöllä on omaan sisäiseen kokemukseensa ja mitä jatkuva aktiivisuus tekee hänen ololleen?

Ajatellaan kahta ihmistä, joiden elämä näyttää ulospäin hyvin samanlaiselta. Molemmat tekevät paljon töitä, treenaavat tavoitteellisesti, nukkuvat liian vähän ja kantavat paljon vastuuta. Toinen kokee kuormituksen melko selvästi. Hän tietää tarvitsevansa lepoa, kaipaa vapaapäiviä ja lomaa, ja huomaa voivansa paremmin, kun kuormitus vähenee riittävästi, ainakin hetkeksi. 

Toiselle aktiivisuus voi taas olla tärkeä tapa ylläpitää vireyttä ja säädellä omaa oloa. Hän saattaa tuntea olonsa parhaaksi juuri silloin, kun päivissä on paljon tekemistä, treeni on riittävän vaativa ja seuraava tavoite odottaa. Kun tekeminen vähenee, olo ei aina muutukaan levolliseksi. Tilalle voi tulla esimerkiksi tyhjyyttä, vetämättömyyttä, levottomuutta tai vaikeasti hahmotettavaa epätyytyväisyyden oloa, kunnes uusi tehtävä, tavoite, treeni, projekti tai muu aktiviteetti nostaa vireystilaa uudelleen.

Olisi liian yksinkertaistettua tulkita, että ensimmäisellä henkilöllä on pitkittynyt stressi ja toisella toiminnallinen jäätyminen, koska ihmisen kokemusta ja tilaa ei voida luokitella näin suoraviivaisesti. Vertailu voi kuitenkin kutsua pohtimaan, mitä oman toiminnan taustalla on ja voisiko oma jatkuva aktiivisuus ollakin tapa säädellä omaa tunnetilaa. Silloin kiinnostavia kysymyksiä ovat: miltä minusta tuntui ennenkuin ryhdyin x aktiviteettiin? Mitä tunnetiloja, ajatuksia, uskomuksia tai tarpeita pyrin tyydyttämään tekemisellä? Miltä minusta tuntuu, jos en teekään asioita, joita koen tarvetta tehdä? 

Erottelulla on siis merkitystä. Jos kyse on ennen kaikkea pitkään jatkuneesta kuormituksesta ja liian vähäisestä palautumisesta, huomio kohdistuu eri asioihin kuin silloin, kun tekeminen on samalla tapa ylläpitää vireyttä, säädellä omaa oloa tai pysyä etäällä vaikeista tunteista ja tarpeista. Usein mukana voi olla useita toisiinsa vaikuttavia tekijöitä, joiden tunnistaminen vaatii pintaa syvemmälle katsomista.

Omia toimintatapojaan oppii jokainen tunnistamaan paljon itsekin, mutta joitain asioita on joskus vaikea nähdä sisältäpäin. Varsinkin pitkään jatkuneet tavat voivat tuntua niin luonnollisilta osilta omaa persoonallisuutta, ettei niiden merkitystä tai taustalla vaikuttavia tekijöitä ole helppo tunnistaa. 

Sinulle, joka olet rento ja onnellinen siitä, että olet aktiivinen, kunnianhimoinen ja aikaansaava: en tarkoita, että se itsessään olisi ongelma, joten sinulla ei välttämättä ole mitään tarvetta työstää asioita, joten voit jatkaa elämääsi kuten ennenkin.

Toisille taas on tärkeää tunnistaa näitä asioita; ehkä tiedostat ja tunnistat erilaisia käyttäytymiskaavoja itsessäsi, ja haluat kultivoida itsemyötätuntoa, rakkautta ja hyväksyntää, jotta voit päästää irti sinua aiemmin palvelleista, mutta nyt tässä hetkessä sinua rajoittavista ajatuksista, uskomuksista sekä selviytymiseen liittyvistä toimintatavoista ja -kaavoista.

Muista, että et ole ainoa, et ole yksin, eikä sinun tarvitse yrittää selviytyä kaikesta itseksesi.